Elämää tien päällä Uudessa-Seelannissa

Viimeiset kuusi viikkoa Uudessa-Seelanissa mentiin suht tiuhaa tahtia. Viivyimme yleensä kohteesta riippuen kahdesta viiteen yöhön samassa majapaikassa, jonka jälkeen suuntasimme menopelin keulan kohti uusia seikkailuja. Viimeinen puolitoista viikkoa meni Aucklannissa tavaroita myyden, lähtöjärjestelyitä hoitaen ja seuraavia kohteita suunnitellen. Nyt kun säädöt ovat takana ja lokaatio vaihtunut Indonesiaan, on taas aikaa istahtaa kiireettä aurinkotuoliin altaan reunalle ja rustailla ajatuksia parin viimeisen kuukauden ajalta.

Maisemia tienpäältä.

Olin aluksi ajatellut mahuttavani koko stoorin yksiin kansiin, mutta välttääkseni Tolkienin paksuista opusta, hajatelmat tulevat kahden painoksen taktiikalla. Keskitytään seuraavassa siis pelkästään Eteläsaaren kiertomatkaan Hanmer Springsista lähdettyämme.

Ekojen viikkojen punaisena lankana ja suunnannäyttäjänä toimi etelän sopukoista löytyvä Milford Sounds. Kuvankauniit maisemat vuorten ympäröimillä vuonoilla vetää puoleensa yli puoli miljoona turistia vuosittain. Ja ihan syystä. Ja sinne meidänkin oli siis päästävä. Odotetaan kuitenkin vielä hetki ja katsotaan kuinka sinne päästiin.

Kohti etelää, Vamos!

Hanmer Springsin heipat heitettyämme ja auton pakattuamme suuntasimme Christchurchiin, jossa voisimme tehdä lopulliset hankinnat tulevaa ajatellen. Suunnitelmissa oli edelleen telttaille matkan varrella. Tosin tarvitsimme vielä muutaman lisävarusteen sekä lisää lämmintä vaatetta tätä ajatusta silmällä pitäen. On muuten uskomatonta mitenkä paljon sitä saa ihminen tavaraa haalittua neljän kuukauden aikana. Hyvä että saimme kaikkea edes mahtumaan kyytiin. Ja lisää oli vielä ostettava, niimpä! Autolle myös hyvän matkan voitelut. Öljyjen vaihto perushuoltoineen ja autokin oli valmis koitokseen.

Hieman harmaita hiuksia aiheutti ainoastaan öiden kylmyys lämpötilan tippuessa pakkasen puolelle. Aamusin joutui jo ihan raappaushommiinkin. Ja olimme siis edelleen jatkamassa matkaa kohti etelää. Etelää, jossa olisi vielä kylmempi. Etelää, jossa olisi tarkoitus telttailla. Just!

Aamun tunnelmia juhannuspäivänä.

Kartturille nuotit kohilleen ja suunnaksi Twizel. Matkan varrelle sattui Lake Tekapon pieni kylä, jossa ajattelimme pitää pienen jalottelutauon. Kylässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä kauniiden maisemien ohella. Moni eksyykin tänne pelkästään rentoutumaan ja luonnosta nauttiakseen. Järven rannalle pystytetty vanha kirkko taustalla kohoavine vuorineen päätyy varmasti jokaisen ohikulkijan kuvakollaasiin. Kuten myös miedän. Ennen matkan jatkoa kävimme kipuamassa järven vieressä olevalle Mount Johnin huipulle katselemaan tiluksia laajemmalta kantilta. Hyvin käytetyt pari tuntia sanon minä. Polku huipulle oli helppo sekä sopi kaiken ikäisillä ja kuntoisille. Suosittelen, vaikka olisitkin vain ohikulku matkalla.  

Lake Tekapo ja sen kirkko.

Ja sitten Twizeliin. Aivan, en ollut itekkään kuullu paikasta, mutta sinne päätettiin mennä. Oli sille syynsäkin. Kartturin mukaan Twizelistä olisi vain kiven heiton matka paljon kehutun trekin (Hooker valley track) lähtökohdalle. Edestakaisen trekin kohokohtana pääsisi ihastelemaan Uuden-Seelannin korkeinta vuorta, Mount Cookia (3724m), oikein paraatipaikalta. Sääennusteet lupasivat seuraavalle päivälle puolipilvistä keliä, joka olisi täydellinen ulkoiluun.

Mount Johnin lakeuksilta.

Noh, ei se nyt mennyt ihan niin kuin olimme suunnitelleet. Joko kartturin heittokäsi on oivassa kunnossa tai sanonnan merkitys ei ole vielä täysin hänelle auennut. Trekin lähtöpaikalle oli matkaa n.70km ja lisäksi sää oli kuin jostain katastrofileffasta. Saatoin hieman liiotella sään suhteen, mutta paskaa se oli. Vettä, räntää ja lunta tuli sopivasti vuoroittain vakaatasossa.

Satoi tai paistoi, silti mennään!

Trekin päähän ja tälle niin sanotulle paraatipaikalle saavuttaessa sumu oli jo niin sankkaa, että näkyvyys rajoittui reiluun sataan metriin. Se niistä Mount Cookin upeista maisemista. Otetaan nyt ne hemmetin somekuvat ja painutaan takas autolle. Täytyy katsoa myöhemmin postikorteista, miltä siellä olisi näyttänyt. Puolitoista tuntia myöhemmin ja vaatteet läpimärkinä näimme vihdoin automme, jossa odottaisi onneksi kuivaa vaatetta vaihdettavaksi. Ja tietysti auringon. Kiitos kaveri. Jos positiivisia asioita hakee, niin eipähän ollu tungosta tällä reitillä.

Taustalla Mount Cook koko komeudessaan.

Uudessa-Seelannissa on se hassu puoli, ettei täällä käytetä talvirenkaita, vaikka varsinkin Eteläsaarella tiet ovat talvisin ajoittain lumisia tai jopa jäisiä. Tietysti mitä korkeammalle vuorille mennään sitä suuremmaksi lumisten teiden mahdollisuus kasvaa. Kovasti yrittävät hiekottaa ja aurata teitä, mutta eihän sekään onnistu 24/7. Tästä syystä teitä asetetaan ajoittain ajokieltoon varoittamatta, jotta teiden pinta saataisiin kolattua mahdollisimman puhtaaksi ja tarpeeksi turvalliseksi. Vaihtoehtona talvirenkaille, autoilijoille myydään irrallisia lumiketjuja, joilla voi ajaa liukkaammallakin pinnalla. Tosin maksiminopeus näillä systeemeillä ajettaessa taitaa olla joku 40km/h. Toisin sanoen jos jää yllättää, ajat auton parkkiin ja ähräät ketjut paikoilleen ennen kuin jatkat. Kätevää vai mitä. Päivisin aurinko lämmittää sen verran, että tiet sulavat, mutta iltaisin ja varsinkin öisin tilanne on toinen. Ajelimmekin ainoastaan päiväsaikaan, jotta pystyimme tarkkailemaan tilannetta.

Talvirenkaat.

Vaikka olimmekin varovaisia ajokelien suhteen, tilanne voi muuttua hyvinkin nopeasti. Nin kuin sää yleensäkin Uudessa-Seelannissa. Matkalla seuraavaan kohteeseen, Wanakaan, tie muuttui yhtäkkiä loskaiseksi ja sen perään lumiseksi. Kyllähän siinä sai kieli keskellä suuta suunnistaa seuraavat kilometrit. Sen verran kuitenkin luotin autoon, sen hyviin renkaisiin sekä omiin kokemuksiin talviajosta, että uskallettiin körötellä erikoiskokeen loppuun asti. Kieltämättä hirvitti nähdä pienten peltipurkkien ratissa niiden maiden kansalaisia, jotka eivät ole eläissään edes lunta nähneet.

Autolla ajetaan varo varovasti...

Wanakassa oli tarkoitus tehdä trekkejä lähivuorille, kuten Roy´s Peakille ja Isthmus Peakille, mutta lumitilanteen takia lähes kaikki parhaiksi kehutut reitit olivat suljettuina. Tai kai niille olisi edelleen päässyt, mutta tilanne olisi vaatinut paremman varustuksen lumikenkineen ja hakkuineen. Muutaman yön stoppi sujui kuintenkin mukavasti lähitienoota tutkien. Kylä oli erittäin kaunis ja viihtyisä ihan jo sellaisenaan. Ajan sai kulumaan vaivoitta ilman sen suurempia suunnitelmia tai aktiviteetteja. Saimme sentään kiivettyä Mount Ironille ihastelemaan kylää hieman paremmasta perspektiivistä sekä ikuistettua itsemme Wanakan tunnetuimman maamerkin, Wanaka treen kanssa. Kyseessä oli siis rantakivikossa kasvava pieni puu. Tämä horsma itsessään ei ole niin kaunista katseltavaa, mutta taustan peilityyni järvi ja luimihuippuiset vuoret luovat hienon tunnelman puuta ihmetellessä.

#wanakatree

Hei hou Silver, matka jatkuu. Te Anua jonne olimme seuraavaksi matkalla, sijaitsee n.100km Milford Soundeilta. Te Anua toimii lähes jokaisen ohikulku paikkana ja sinne pysähdytäänkin yleensä vain toviksi tai toiseksi. Olimme erilaisia nuoria ja jäimme kylään viideksi yöksi. Voisimme totetuttaa Soundeilla vierailun päiväretken muodossa täältä käsin. Talvikauden hyvänä puolena oli, ettei joka paikka ollut täynnä muita turisteja sekä matkanjärjestäjiltä löytyi ajoittain hyviäkin tarjouksia. Löysimme bookme.co.nz sivuston kautta tarjouksen avaimet käteen tyyppisestä paketista. $99 NZD/hlö hintaan sisältyi haku hotellilta, edestakainen minibussikyyti oppaineen sekä parin tunnin risteily vuonoilla buffetti lounaineen. Toki vuonoille olisi voinut tehdä myös omatoimimatkan, mutta tällä tavoin voitiin molemmat keskittyä rauhassa maisemien ihasteluun ajamisen sijaan. Lisäksi pysähdyimme muutamaan paikkaan matkan varrella, jonne tuskin itse olisimme osanneet mennä.

Kuppi kuumaa lämmikkeeksi.

Vaikka maisemat olivat hienot, vesiputoukset vaikuttavat ja vuonoilla mukava lauttailla, niin se odotettu wow-hetki jäi kuitenkin puuttumaan. En sano etteikö retki olisi ollut joka pennin arvoinen ja suosittelen ehdottomasti kaikkia käymään siellä. En tiedä olinko asettanut odotukset liian korkealle vai mistä johtui. Henkilökohtaisen raadin arvosana Milford Soundeille vahva ysi.

Pysähdys peilijärville matkalla Soundeille.

PS. Vaikka meille sattui aurinkoinen päivä, Soundeille suuntaavien kannattaa varautua sateen varalle sillä alueella on n. 200 sadepäivää vuodessa. Ja silloin ku vettä tulee, sitä tulee antaumuksella.

Hyvin liki päästiin putouksia.

Te Anua oli sen verran perähikiällä, että sieltä ei ollut muuta vaihtoehtoa pois kuin palata samaa reittiä mistä olit tullutkin. Jouduimme siis ajamaan takas Wanakalle asti, jotta pääsimme ylittämään vuorijonon suunnatessamme länsirannikkolle. Ajattelimme tällä kertaa mennä ihan mututuntumalla. Emme päättäneet ennalta minne menisimme vaan ajelisimme niin pitkään kuin auton ratissa viihtyisimme. Yksi parhaista asioista matkaa taittaessa olikin kiireettömyys ja vapaus tehdä valintoja tilanteiden mukaan. Jos kahvihammasta kolotti tai nälkä kurni suolta kesken ajon, niin ei muuta kun auto parkkiin. Peräkontista pöytä, tuolit, retkikeitin ja eväät esille. Eipä siihen muuta tarvittu.

Tauko paikallaan.

Anyway, päädyimme lopulta Hokitikaan, entiseen kultakuumeen valloittamaan kylään. Kuulemma aika paljon on meno rauhoittunut kultabuumin ajoista, jolloin keskustan alueella oli toiminut toistasataa juottolaa. Nykyään mukavan rauhallinen kylä kaikkinen palveluineen. Kylän ulkopuolelta lähtee myös paljon ulkoilureittejä aktiivisemmalle reissaajalle. Oikein hyvä vaihtoehto muutaman päivän pysäkille.

Jokailtainen näytös.

Länsirannikon kierros jatkui Westportin ja Nelsonin kautta Blenheimiin, joka löytyi molempien must-listalta. Ehkä osaksi (tai siis kokonaan) siksi että se sijaitsee Marlboroughin alueella, joka on yksi maailman tunnetuimmista viinin (savignon blanc) viljelyalueista.

Niin hauskaa, että hampaat näkyy.

Vaikka kumpikaan meistä ei ole ollut aikasemmin ollut savignon blancin ylinpiä ystäviä, niin täytyy sanoa, ettemme vain yksinkertaisesti olleet vielä maistaneet hyvää tekelettä. Viinitaloja on valtavasti ja niillä vieraillessa saisi kulumaan halutessaan useita päiviä. Meillä ei siihen aika riittänyt, vaan päätimme tehdä yhtenä päivänä täsmäiskut muutamaan ennalta valittuun kohteeseen. Arpa onni osui Villa Marian, Jackson Estaten ja Brancott Estaten kohdalle.

Villa Marian pensaita.

Koska tykkäämme haasteista, päätimme suorittaa viinitilakierroksen hieman normaalista poikkeavalla tavalla. Täsmäkohteet valittuamme, vuokrasimme respasta tandem-pyörän ja hyppäsimme rohkeasti tämän kaksipyöräisen parisuhdetestin kyytiin. Pienen alkukankeuden ja kommunikaatio-ongelmien jälkeen yhteinen sävel alkoi löytyä ja matka taittui varsin rattoisasti. Paitsi ylämäissä, ja vastatuulessa, ja ylämäissä vastatuulessa.

Minä poljen, sinä ohjaat, niin kuin tanssi matka käy...

Viinitalot tarjosivat vierailleen maistiaisia tietyistä viineistään ja tottakai paikan päältä pystyi halutessaan myös ostamaan viinejä kotiinviemisiksi. Parasta oli se, etteivät esittelijät tyrkyttäneet ostamaan mitään, eivätkä yleensä edes veloittaneet maistiaisista mitään. Yhdessä paikassa maksoimme $5 NZD per nuppi maistiaisista, mutta sekin olisi hyvitty jos olisimme ostaneet jotain kotia. Samalla oli mukava kuunnella tarinoita viinitalojen historiasta ja toiminnasta.

Roseta Jacksonin tiluksilta.

En suinkaan kyseenalaista etteikö takana ollut olisi polkenut koko aikaa. Eikä varsinkaan keskitytty lähinnä kuvien ottamiseen polkemisen sijaan. Sanon vaan, että toinen oli kotiin päästyä hiestä märkänä ja toinen ei. No ei varsin, vajaat kolkyt kilsaa puhallettiin lähes yhteen hiileen ja suoritimme kyseisen parisuhdetestin heittämällä kiitettävin arvosanoin. Hyvä meidän tiimi.

Eteläsaaren luontoa ei turhaan kehuta kauniiksi. Kaikkea sitä kauneutta, väriskaalaa ja monimuotoisuutta mitä näimme on mahdoton välittää sanojen tai edes kuvien muodossa. Se on jotain, joka on koettava ja nähtävä paikan päällä. Huh huh, jopas se aika taas rientää. Kalenterin mukaan olisimme olleet jo puoli vuotta Uudessa-Seelannissa. Kai se on neiti aikaa uskottava. Haikeana heitimme hyvästit Eteläsaarelle hypätessämme Pictonista Wellingtoniin vievälle lautalle. Adjöö!

Kahvi, mikä ihana tekosyy pysähtyä hetkeksi.

Ja nyt varmaan joku saattoi jo huomata, etten maininnut telttailusta vielä sanaakaan alun jälkeen. Joo, olimme sen verran nössyköitä, lue mukavuudenhaluisia, että päädyimme nukkumaan suurimmaksi osaksi pienissä kahden hengen majoissa (”cabin”, mikä lie oikea suomennos). Ihmettelimme monesti kuinka näiden majojen tasoerot olivat niin huikeita, vaikka hinnat eivät juurikaan vaihdelleet. Pääasia, että kaikista löytyi edes jonkin sortin lämmityslaite. Katsotaan sitä telttailua sitten Pohjoissaarella uudestaan.

Eteläsaaren rundi kulki siis suurinpiirtein seuraavasti. Hanmer Springs – Twizel – Wanaka – Te Anua/Milford Sounds – Wanaka – Hokitika – Westport – Nelson – Blenheim – lautta Pictonista Wellingtoniin. Seuraavassa hieno kyhäelmä reittiä selventääkseni.

Jokunen kilometri mutkitellen.

Etelä- ja Pohjoissaaren väliä suhaa edestakaisin vain muutama eri yhtiö mikäli saarta haluaa vaihtaa auton kanssa. Hinnat ovat myös sen mukaiset. Liput reilun kolmen tunnin risteilylle, kahdelta aikuiselta ja autolta, maksoi n. $230 NZD. Ainakin meidän käyttämältä botskilta (Inter Islander) löytyi vain muutama eri ravintola sekä pieni leffateatteri, jonne olisi päässyt seuraamaa elävää kuvaa pienestä lisämaksusta. 

Lautalla valmistautumassa Pohjoissaaren rundille.

Väliaika, kahvia ja pullaa. Alan käymään läpi Pohjoissaaren kuvia, palauttamaan mieleeni viimeisen kuukauden kuvioita sekä painamaan mustaa valkoiselle. Välillä on pakko turvautua ulkoistettuun kovalevyyn, jotta muistaa missä kaikkialla sitä tulikaan pyörittyä. Yritän kuitenkin suurinpiirtein pysyä totuuden tyngässä kiinni. Mie lähen nyt uimaan ja tsekkaamaan auringonlaskun, moido! 

To be continue...