Kiitos Uusi-Seelanti, on aika jatkaa matkaa.

Aika oli käymässä vähiin, joten emme halunneet aikailla Pohjoissaaren osalta. Ensimmäisenä iltana päästyämme Wellingtoniin saapuneelta lautalta, ajoimme vielä hetken pohjoiseen, jotta pääsimme seuraavana päivänä hyvissä ajoin Tongariron National Parkiin. Maan suurimman aktiivisen tulivuoren, Mount Ruapehun, ympärillä oleva alue on Uuden-Seelannin ensimmäinen ja koko maailman neljäs kanssalispuisto. Alueen tunnetuin ja haastavin yhden päivän trekki (n. 9h) kulkee vuorten lomitse puolelta toiselle ja tunnetaankin nimellä Tongariro Alpine crossing. Kovasti meidänkin mieli sinne halaji, mutta ajoitus tuntui edelleen olevan pielessä.

Tama lakes track.

Varsinainen turisti-info kertoi, että reitille ei olisi käytännössä mitään asiaa ilman palkattua opasta ja kunnollisia jääkiipeilyvarusteita. Vajaat pari sataa paikallista dollaria per takamus tästä lystistä tuntui meistä kohtuuttomalle, varsinkin kun hekään eivät olleet varmoja pääsisimmekö edes ylittämään vuoria, jos sää päättäisi yltyä oikein kehnoksi. Hyväksyimme tappion luontoa vastaan ja unohdimme koko asian uusien faktojen perusteella. Mutta eipä anneta tämänkään lannistaa mieltä. Puisto tarjosi lukuisia muita vaihtoehtoja, jotka olivat avoinna retkeilijöille. Seuraavat päivät sujuivatkin varsin ahkerasti trekkipolkuja kuluttaen ja luontoa ihmetellen. 

Taustalla kohoaa mount Ruapehu.

Onneksi kysyimme lähtöä edeltävänä päivänä vielä oman hostellin respasta viime hetken vinkkejä seuraavalle aamulle ennen maiseman vaihtoa. Ja toden totta, eihän meidän tarvitsisi kulkea koko 19,4 km:n reittiä päästä päähän. Voisimme yhtä hyvin reippailla niin pitkälle kuin varustus antaisi periksi ja kääntyä siinä vaiheessa takas tulosuuntaan. Luonto myös matkan varrella olisi näkemisen ja kokemisen arvoinen vaikkei koko matkaa pääsisikään taivaltamaan. Pieni lumikaan ei haittaisi mitään, mutta päätimme, että mahdollisen jään tullessa vastaan, tekisimme u-käännöksen jos mahdollista. Hyvä vinkki oli tämä. Olimme oikein mielissämme, että pääsisimme toteuttamaan edes osan suunnitellusta reitistä. 

Toistaiseksi kaikki vielä ihan hyvin.

Luimme useasta eri lähteestä, että vuoren sääolosuhteet voivat muuttua täysin arvaamatta ja todella radikaalisesti. Onneksi otimme vinkit tosissaan, sillä muutoin matka olisi jäänyt huomattavan paljon lyhyemmäksi. Lähtiessä aurinko paistoi ja ensikilometrit meni pelkästään t-paitasillaan. Pari tuntia myöhemmin tarvoimme keskellä kraateria lumituiskussa näkyvyyden ollessa parinkymmenen metrin kieppeillä. 

Päästyämme kraaterin toiselle puolelle ja noustuamme sen laidalle, tuuli ja tuisku kävivät jo liian kylmäksi ja haastavaksi varusteillemme. Tässä vaiheessa ei auttanut kuin puhaltaa peli poikki ja palata samaa reittiä takaisin. Tulipahan kokeiltua ainakin. Onneksi olivat tajunneet merkitä reitin oransseilla huomiotolpilla, sillä huonon näkyvyyden takia olisimme muuten kulkeneet pelkän suuntavaiston avulla. Kesällä vuorten ylitys olisi varmasti ollut todella mahtava kokemus, mutta uskallan väittää, että tarpominen lumimyräkässä nuttu vinossa ja ärräpäitä päästellen antoi myös unohtumattoman muiston reissullemme. Uusia kokemuksiahan tänne tultiinkin hakemaan.

Sehän on vaan pukeutumiskysymys.

Uudessa-Seelannissa on paljon vulkaanista maaperää, geotermaalisia alueita ja varmaan paljon muitakin hienolle kuulostavia luonnon juttuja. Toisin sanoen maaperä on varsin elävää sorttia. Maan hienoimmaksi geotermaaliseksi alueeksi on rankattu pieni suojeltu kohde nimeltään Orakei Korako. Maorin kielinen nimi kääntyy englanniksi kutakuinkin muotoon The Glittering place of Adorning. 

Kun kaikille ei ole itsestään selvyys, ettei kannata keittää itseään.

Paikka sattui sopivasti olemaan matkan varrella Taupolle, joten samahan siellä oli myös pistäytyä. Alueen vastarannalle pääsi ajamaan autolla, mutta itse kohteeseen täytyi ottaa parin minuutin venekyyti. Tiketeistä sai pulittaa 36 NZD/hlö. Mädän kananmunan hajusta (maaperästä purkautuvat kaasut haisee) huolimatta vierailu oli antoisa ja mieleenpainuva. Lähteet pulputtelivat kaikessa rauhassa ja geysiirit suihkusivat omia aikojaan. Osa maaperästä näytti ahkerassa käytössä olleelle maalauspaletille. Kovasti oli siis värikästä. Vaikka maa puhkui ja puhisi jatkuvasti, ympärillä vallitsi kuitenkin omanlainen luonnonrauha joka rauhoitti mieltä. Taas jotain uutta ihmeteltävää, eipä ole vastaavia Suomessa näkyny, tai oikestaan missään muuallakaan. Koska maaperä elää jatkuvasti ja purkautuvat vesihöyryt lähentelevät sataa astetta, alueella oli ehdottoman tärkeää pysytellä rajatuilla poluilla. 

The Glittering place of Adorning.

Taupolla oltuamme kolusimme ns. pakollisia kohteita, kuten Huka Fallsit, Crater of the Moonin ja Mount Tauharan. Kaikista näistä huolimatta parhaiten mieleen piirtyivät Pohjoissaaren ensimmäiset ja viimeiset telttayöt. Se oli nyt tai ei koskaan. Silläkin uhalla, että sääennusteet povasivat sateita joka päivälle. Ja niinhän se satoikin.

Homma aivan hanskassa.

Onneksi peräkontista löytyi perustarvikkeiden lisäksi myös iso pressu, jonka saimme jotakuinkin viriteltyä telttamme ylle katokseksi. Pienet sateet ja yölliset tuulen puuskat eivät sinänsä haitanneet, mutta en erityisemmin pitänyt vuotavasta ilmapatjastamme. Vaikka kuinka oli patjaa, alustaa, makuupussia sun muuta, niin yllättävän kolealla tuntuu persuuksissa kun heräät yön jälkeen maan tasalta. Lämpötila ulkona pysyi häthätää plussan puolella öisin. Eiköhän meidän telttailut ole nyt telttailtu, pysymme jatkossa sisätiloissa.

Taupon kuuluisat Huka Fallsit.

Viimeinen stoppi ennen Acklandia oli Rotorualla, joka on tunnettu lähinnä Maorikulttuurin kehtona ja sen ylläpitäjänä. Kylästä löytyy edelleen alkuperäiskansan jälkeläisiä, jotka asuvat vielä tänäkin päivänä samoilla tiluksilla kuin esi-isänsä ja pitävät kulttuuriperinteitä yllä. Kiva pieni kylä, vaikka haiseekin ihan pierulle. Paikka on rakentunut kuumien lähteiden ympärille ja maan uumenista puskevat höyryt haisevat kuin Valkeakosken tehtaat aikoinaan. Kuumien lähteiden innoittamana Rotorualle rakennettiin koko maan ensimmäisen valtion tukema turismiin perustuva laitos. Joku saattoi jo arvata, että vuonna 1908 avatussa bisneksessä oli kyse kylpylästä, kuinkas sattuikaan.

Tewhakarewarewatangaoteopetauaawahiao.

Useat paikat tarjosivat ”autentisia” show & dinner esityksiä lavastetuissa rakenteissa Maorikulttuuria esitellen. Itse katsoimme mielenkiintoisemmaksi vaihtoehdoksi lähteä vierailemaan vanhaan Maori-kylään, jossa pääsi näkemään ja kuulemaan asiat oikeasti paikan päällä. Kohteeksi valikoitui Tewhakarewarewatangaoteopetauaawahiao, vain viiden kilometrin päähän Rotoruan keskustasta. Turisteja ajatellen kylän nimi on lyhennetty nykyään tunnetuksi Whakarewarewaksi tai ihan vaan Whakaksi. Tai kai he ova tehneet sen myös ihan omaakin elämää helpottaakseen. 

Sano Whakaksi vaan.

65 NZD:n vastineeksi saimme opastetun kierroksen kylän merkittävimpiin paikkoihin, nauttia perinteisin tavoin valmistetusta hangi-lounaan, seurata poi ja haka tanssiesityksiä sekä liikkua vapaasti ympäriinsä seuraten geyssiirien purkauksia ja kuumien lähteiden toimintaa. Taas yksi niistä kohteista, joka saattoi kuulostaa hieman tylsälle, mutta osottautuikin todella mielenkiintoiseksi kun paikan päälle pääsi. Huomaamatta kulutimme kylässä viisi tuntia, joten voisin sanoa, että varsin hyvin viihdyimme. 

Sapuskaa maauunista, hangista.

Vaikka asumismuodot olivatkin päivittyneet ajansaatossa, monet arkipäivän askareet ovat säilyneet muuttumattomina. Esim kylpeminen tapahtuu edelleen taivasalla kuumissa luonnon altaissa ja ruoka valmistetaan suurimmaksi osaksi kuumissa lähteissä tai maahan kaivetuissa hangi-uuneissa, jotka käyttävät maan uumenista nousevaa lämpöä ruoan kypsennykseen. Ilmeisen tehokas on tämä kyseinen luonnon soppakattila, sillä oppaan mukaan löysäksi keitetty muna valmistuu 20:ssä sekunnissa ja kovaksi keitetty 30:ssä. Tarkkana saa olla kellotuksen kanssa.

Projekti Auckland

Rotoruan jälkeen katseet alkoivat tahtomattakin siirtyä jo vajaan kahden viikon kuluttua oleviin lentoihin. Vaikka aikaa oli vielä suht runsaasti, päätimme ajaa jo Aucklandiin hoitamaan lähtöön liittyä asioita. Ei kuulosta mitenkään ideaalilta ratkaisulta, mutta meillä oli vielä auton täydeltä kamaa myytävänä sekä tottakai se kaikkein haastavin, eli itse auto.  

Asiaa ei auttanut että koitimme myydä autoa turistikauden ulkopuolella, eikä auto muutenkaan ollut perinteinen reppureissaajan vaihtoehto, jolloin myynti olisi ollut huomattavasti helpompaa. Näitä tietysti olisi voinut miettiä ennen auton hankintaa, mutta kaatunutta maitoa on turha itkeä. Jouduimme lopulta pudottamaan tuhat dollaria auton alkuperäisestä pyyntihinnasta, jotta saimme kaupat aikaiseksi. Ei ihanteellinen lopputulos, mutta tyhjää parempi. Ottaen huomioon, että lähtöön oli tässä vaiheessa enää neljä päivää aikaa. Pääasia, että auto saatiin eteenpäin ja iso paino harteilta pois. Nyt voitiin nauttia viimeisistä päivistä Aucklannissa ilman suurempia huolen aiheita. 

Katseet kohti uusia maisemia.

Retkeilykamoista saimme myytyä lähes kaiken ja saimme melkein omat takaisimme mitä olimme niihin sijoittaneet. Loput käyttökelpoiset varusteet ja vaatteet lahjoitimme pelastusarmeijalle ja muille reppureissaajille. Seuraavilla lennoilla rinkkojen painoraja oli 20kg, joten siinä olikin tavoitetta kerrakseen tavaran karsimisen kanssa.

Uuden-Seelannin tieliikenteestä

Auton vuokraus tai osto on ehdottomasti paras tapa kiertää maata. Vaikka oma menopeli antaa vapauden liikkua, kannattaa teillä liikkuessa olla erityisen valppaana. Varaa reilusti aikaa matkan tekoon. Tiet ovat ajoittain pelkkää siksakkia vuorten välissä, joten ajaminen vaatii jatkuva keskittymistä. Vaikka yleisrajoitus on 100km/h, keskituntinopeus pitkälläkin matkalla voi tippua kuudenkympin kieppeille mutkittelevien teiden takia. Teitä korjataan edelleen aiempien maanjäristysten jäljiltä ja nämä hidastavat jatkuvasti liikennettä. Rankkasateet aiheuttavat usein maanvyöryjä, joten ei ole yhtään tavatonta että juuri se sinun käyttämäsi tie onkin kokonaan suljettu raivaustöiden ajaksi. Näistä pyritään ilmoittamaan tienvarsi tauluin, mutta yllättäviin tilanteisiin on vaikea varautua. 

Kaiken kukkuraksi teille mahtuu jos monen moista suharia. Arkaillen ajavia turisteja, jotka hädin tuskin muistaa pysyä oikealla kaistalla, toisten persiissä roikkuvia urpoja, kaahailevia paikallisia sekä hieman hitaammin liikkuvat raskaankaluston ammattilaiset. Unohtamatta nelijalkaisia ystäviemme lampaita ja vuohia.

Kahvitauko jossain päin länsirannikkoa.

Uuden-Seelannin teillä sattuu paljon onnettomuuksia ja usein niihin liitetään pelkästään turistit, jotka eivät mukaa osaa ajaa Uuden-Seelannin teillä. Uskallan väittää, että ihan yhtä syypäitä vaaratilanteisiin ovat paikalliset, jotka omalla piittaamattomuudellaan ja tyhmyydellään niitä aiheuttavat. Epäilen suuresti, että sanakirjastaan edes löytää sanaa turvaväli. Ajotavoista päätellen voisi ennemminkin luulla, että koulussa opetetaan, jos et ole kosketus etäisyydellä, olet liian kaukana. Ja aivan sama ajatko kaupungissa vai maantiellä satasta rajoitusten mukaan. Vieläkin meinaa verenpaine nousta kun näitä miettii. Ja ne ohitukset roikkumisen perään, voi luoja. Ihan sama oliko yheksänkymmenen asteen mutka edessä tai tuplakeltaset keskelle tietä niin ohi oli päästävä. Usein katsoin parhaakseni vain vetää tien sivuun levikkeelle mahdollisimman nopeasti ja päästää porukan ohi. 

Välillä on hyvä ajaa sivuun, jotta pysyy skarppina vuoristoteillä.

 

Edes Vietnamissa tai Intiassa ajaessa ei ole tarvinnut kiroilla niin paljoa muiden törttöilyille. Vaikka näissä maissa liikenne voi olla kaaottista, mutta se on omalla tavallaan hallittua kaaosta. Taisin muutaman kerran jopa esitellä kansainvälisesti tunnettua käsimerkkiä kanssakulkijoille, joka on jo aika harvinaista. No se siitä. Pointti tuli varmaan jo kaikille selväksi. Ota oma aikasi ja varaudu kaikkeen mahdolliseen. Turvallisia kilometrejä.

Pitkä matka ollaan ennätetty kulkea viime vuoden syyskuusta lähtien. Monta monituista paikkaa nähty ja ihmetelty. Monta kohtaa on myös päässyt viivaamaan yli omalta bucket-listalta. Ei voi olla kuin tyytyväinen tähän astiseen. Hyvällä tiimille on helppo matkata. 

Kiitos Uusi-Seelanti. Myö jatketaan taas matkaa, adios!

Ei lauleta kuitenkaan vielä suvivirttä, sillä loppuristus on vielä edessä. Viimeisen puolentoista kuukauden aikana tulemme olemaan jossain päin Kaakkois-Aasia, tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Täytyyhän reissu myös lopettaa samoin kuin se alkoi, varpaat hiekassa. Kohti auringonlaskuja mars mars!

Hoi Aasian aurinko, kohta nähdään taas!